Kolme vuotta sitten järjestimme matkan Repoveden kansallispuistoon kaikille yhdistyksemme halukkaille, ja koska se oli hyvä ja positiivinen kokemus, teimme sinne perheiden luontokerhon kanssa yhden yön retken toukokuisena viikonloppuna. Lauantai 23.5. oli hyvin aurinkoinen ja lämmin päivä. Olimme kaikki iloisia, sillä perjantaina oli satanut paljon ja retkeilijät ovat säiden armoilla.

Leiriydyimme Tolosen talon ympäristössä heti aamutuimaan. Perheet alkoivat etsiä telttapaikkoja ja lapset tutkia ympäristöä. Huomasimme heti, että perhoset olivat liikkeellä. Oli mm. auroraperhosia (Anthocharis cardamines), suruvaippa (Nymphalis antiopa), sitruunaperhosia (Gonepteryx rhamni) ja pikkukultasiipiä ( Lycaena phlaeas) sekä nastakehrääjäkoiraita (Aglia tau) lentelemässä naaraita etsien.

Eväitten tai trangialla valmistetun lounaan jälkeen ajoimme Lapinsalmelle. Sieltä alkoi patikointiseikkailu. Ensin kävelimme parkkipaikalta pitkälle riippusillalle. Kestäisikö silta meidän kerhomme painon? Kerhon vanhin lapsi sanoi sen kyllä kestävän. Toisella rannalla oli tulentekopaikka ja ihanat laiturit. Istuttiin, riisuttiin kengät ja sukat ja upotettiin varpaat veteen. Mikä riemu! Vielä oli patikoitava 3 km vaihtelevassa maastossa ennen kuin pääsisimme Ketunlossille ja takaisin autoille ja sehän vaati voimia. Syötiin siis eväät ja grillattiin vaahtokarkit, totta kai!

Patikointi oli lapsille juoksemista, hyppimistä, kiipeilemistä, maistelemista, haistelemista ja ihmettelyä, kaikki aistit käytössä. Näimme valtavan korkeat kalliot, niiden pystysuorat seinämät. ”Eihän kukaan uskalla kiivetä noin korkealle, eihän?” ”Miten ne ovat syntyneet?” ”Huuhkajille sopivia pesäpaikkoja nuo kallion kielekkeet”, tiesi joku aikuinen. Polun varressa kasvoi korvasieni, jota jäimme ihailemaan. Paikalle osui myös kaksi ulkomaista retkeilijää, toinen Kolumbiasta, toinen Yhdysvalloista. Paula kertoi heille sienen myrkyllisyydestä ja herkullisuudesta. He olivat vaikuttuneita. Luontoa parempaa paikkaa liikunnan harjoittamiseen ja tietojen hankkimiseen ei ole!

Eija ja Paula ripustivat riippukeinut ja heti pari lasta lähti kokeilemaan niitä. Pian alkoi kuulua lasten kiljahduksia: ”Tämä on niin kivaa! ”Minä jään tänne koko päiväksi!” Yksi pieni poika alkoi tutkia hyönteisiä ja löysi upean vihreän kenttäkiitäjäisen (Cicindela campestris). Pitkin päivää hän kuljetti mukanaan purkkia ja tutki monia hyönteisiä. Eräs löysi vesipumpun ja sekin oli mielenkiintoinen… Ilmassa oli paljon iloa, uteliaisuutta, seikkailumieltä ja yhteisöllisyyttä. Tuli tunne, että kuulumme yhteen!

Ylitimme salmen lossilla, jota liikutettiin käsivoimin. Sitten lapset pääsivät automatkan ajaksi lepäämään. Viisi tuntia olimme olleet iloisella mielellä yhdessä liikkeellä. Leirissä lapsilla oli vielä virtaa ja innostusta. Syötiin iltaruoka, leikittiin ja jaettiin luontokerhon todistukset. Iltasatutuokio pidettiin Tolosen talon yläkerrassa. Eija luki sadun Sateenkaarikala. Se kertoo siitä, kuinka jakamalla muiden kanssa voi tulla itsekin onnelliseksi. Kaikilla oli hyvä ja turvallinen olo.

Sadun jälkeen lapset menivät nukkumaan omien elävien unikavereiden kanssa, leiri hiljeni, vain käki jaksoi kukkua läpi yön. Sunnuntaiaamu valkeni, teltoista alkoi kuulua ääniä, uusi jännittävä päivä alkoi. Pian pieni seikkailija löysi metsästä ristiin rastiin kaatuneita puunrunkoja ja korkean kannon, siitä tuli hänen valtaistuimensa. Sieltä korkealta hän tarkkaili alamaisiaan. Istuimen sivulla oli kivettynyt lohikäärme. Se seikkailu jäi kesken, sillä oli lähdettävä kotimatkalle. Mutta onneksi metsään voi aina palata!

Teksti: Paula Tiirakari ja Eija Tuovinen
Kuvat: Markku Tiirakari